Kolmikanta, tuo saatanallinen keksintö..

Kolmikannan vika on siinä, että siinä on liikaa kantoja.

Palkoista ja niiden korotuksista pitäisi päättää vaan sen organisaation tai instanssin joka niitä korotuksia sitten maksaa. Otetaanpa esimerkki: viimeaikaiset sairaanhoitajien palkankorotukset. Pitkällisten, vaikeiden ja jopa uhkailuun ja kiristykseen (molemmat ammattiyhdistysliikkeen ikiaikaisia aseita) suistuneiden "neuvottelujen" jälkeen Tehyn jäsenet saivat roiman palkankorotuksen. Tästä palkankorotuksesta päättivät yhdessä kunnallinen työmarkkinalaitoksen kanssa tehy ja osittain (olemattomalta osalta) Suomen valtio.

Tässä järjestelyssä mättää se, että tämän korotuksen maksamme me, Suomalaiset veronmaksajat. Siis käytännössä jokainen kansalainen. Kunnallinen työmarkkinalaitos ei ole mikään parlamentaarinen taho, se ei edusta kansaa. Tehy nyt ei edusta muuta kuin yhtä ammattiryhmää. Mikä taho siis edustaa kansaa? Voisiko se olla, dramaattiset rummut, valtio?

Hallituksen olisi pitänyt itse päättä palkankorotuksista sillä hallitushan ne viime kädessä maksaa. Eduskunta on perustuslain mukaan ylimmän vallan käyttäjä. Miksi se sitten on päättänyt antaa tämän tärkeän vallan, ainakin näin taloudellista osin, epädemokraattisten kabinettien päätettäväksi? Miksi me maksamme jotain mitä emme ole saaneet päättää? Onko se demokratiaa?

Maksaja päättäköön. Niin se minusta kaikkein selvintä olisi. Jos meidän on kerran pakko kantaa kollektiivinen vastuu koko helvetin kansasta niin eikö meidän pitäisi silloin myös käyttää valtaa?
Parasta olisi jos koko terveydenhuolto olisi täydellisesti yksityistetty. Silloin keskenään kilpailevat yritykset (jotka luonnollisesti kilpailevat myös työvoimasta) voisivat esimerkiksi palkan, työehtojen ja muiden etujen avulla kilpailla ammattitaitoisesta työvoimasta. Me asiakkaat taas äänestäisimme jaloillamme ja voisimme valita sen palvelun tuottajan joka olisi laadukkain ja edullisin.

Yksityistäminen myös toisi mukanaan kilpailun: firmojen olisi jatkuvasti pakko kehittää erilaisia terveyspalvelujaan ja tuotteitaan niin, että ne vastaisivat markkinoiden paineita. Saisimme siis yhä kehittyviä palveluita, paremmin motivoituneen työvoiman ja ennen kaikkea paremmin ja tehokkaammin toimivan terveydenhuollon jos koko järjestelmä olisi yksityistetty.

Ja kuvittellaanpa, että tässä yksityistetyssä järjestelmässä ei olisi sitovia työehtosopimuksia vaan vaikkapa Eduskunnan päättämä ja säätämä minipalkka (jota voitaisiin aina taloustilanteen mukaan korottaa tai laskea) tämä palkka olisi minimi, ei keskiarvo. Kun talous ja kansalaiset tottuisivat uuteen vapaaseen järjestelmään voitaisiin tästä minimipalkasta luopua ehkä jopa kokonaan, mutta se on luultavasti vain utopiaa.

Tämä mahdollistaisi sen, että terveydenhuoltoyritys voisi sopia henkilökohtaisesti jokaisen työntekijän kanssa hänen palkastaan. Luonnollisesti korkeammin koulutettu henkilö, vaikkapa erikoissairaanhoitaja, saisi korkeampaa palkkaa kuin tavallinen perushoitaja. Tämä motivoisi työntekijöitä kouluttautumaan ja kehittämään taitojaan. Asia joka olisi viime kädessä edullista kaikille tahoille. Se myös mahdollistaisi sen, että yritys pystyisi paremmin taistelemaan yhä kasvavia työn kustannuksia vastaan.

Mikäli yrityksen tarjoama palkka ei houkuttelisi ei se silloin löytäisi motivoituineita ja koulutettuja työntekijöitä. Järjestelmä tasapainottaisi itse itsensä. Ilman mitään kollektiivista kontrollia.